Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

 Kirja kertoo syömähäiriöstä joka vei päähenkilöä mennessään hänen huomaamattaan. Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Sellainen kertomus jossa päähenkilö ei kokenut olevansa sairas tai tarvitsevansa apua, kotiasiat olivat hullusti, mutta onneksi oli ymmärtäväinen ja läheinen isosisko. Lopulta hoito sairaalassa oli pakollista ja siitä elämä lähti taas käyntiin. Oman syömähäiriöhistorian takia nämä tarinat kiinnostavat, tämä oli hyvin erilainen kuin omani ja antoikin hyvän näkemyksen millaista se on kun itse ei tiedosta sairastavansa.. 

Otteita:  "Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainonen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluaisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan." s. 309

"Hukkuneita, jotka vaelsivat yksin pimeässä toivoen, että löytäisivät edes tiensä siihen tunneliin, jonka päässä pilkottaisi valo, joka olisi tie pois siitä tuskasta, joka aamuisin herätti pelkäämään. Kierteestä, jota ei saanut pysäytettyä.
Siipirikkoja enkeleitä. Niitä, jotka eivät osanneet lentää. Kiipesivät rohkeasti ylös ja putosivat aina uudelleen. Eivät uskoneet enää.
Ja sitä kutsuttiin kauneudeksi. Ihannoitiin. Mediat kiljuivat kuorossa, jos joku oli laihduttanut punaiselle matolle tai toinen lihonut edellisestä keikastaan. Levittivät erilaisia dieettejä. Porkkana, parsa, popcorn, proteiinijuomat ja puuro. Että olisit yhtä kaunis kuin hän, se tai tuo. Yhtä siro ja soma. Ihana ja rakastettu.
Ja kun se vie hengen, haukutaan itsekkääksi. Heikoksi." s. 322